3 viikon reissu Filippiineille ja Vietnamiin

Nyt on kulunut noin ½ vuotta paluustamme Vietnamista / Filippiineiltä. Edelleen kaihoamme takaisin tuonne lämpimään. Reissu oli kaikin puolin onnistunut ja suosittelemme sitä ÄÄRIMMÄISEN lämpimästi kaikille, jotka haluavat rentoutua muualla kuin turistikohteissa. Ensi viikolla lähdemme Egyptiin kokeilemaan juurikin tämän toisen puolen: pakettimatkalle Sharm El Sheikhiin! Mielenkiinnolla odotamme päästä vertailemaan näitä kahta matkaa.

Lukekaa blogiamme sivupalkista löytyvästä linkistä.

Kyllä näitä maisemia on pakko jäädä kaipaamaan…

Pitkä lento meni aika rattoisasti Poker 13:a pelaten, nukkuen (joskin hyvin heikosti), lukien ja leffoja katsellen. Kasperilla meinasi tulla vähän kiire saada Potterinsa loppuun, koska se on kirjaston kirja ja viimeinen palautuspäivä on tänään 24.4. Onneksi Kasperilla oli enää noin sata sivua jäljellä.

Lentokoneen ilmastointi tuntui yllättävän kylmältä 3 viikon tauottoman vähintään +25 asteen lämmön jälkeen. Kasperkin joutui kaivamaan repustaan ensimmäistä kertaa koko reissun aikana pitkähihaisen päällensä.

Ruoka oli aika vaihtelevaa tällä China Airlinesin lennolla. Kanapasta, joka tarjoiltiin ensimmäisenä ruokana oli ihan ok, joskin maistui enemmän makkaralle kuin kanalle. Mutta sitten tapahtuikin jotain mullistavaa ruuissa. Tällä kertaa valitettavasti huonoon suuntaan: Hanne erehtyi ottamaan aamupalakseen riisikeiton, joka oli suoraan sanottuna kammottava kokemus. Se oli siis käytännössä riisiä vedessä, oikeammin HYVIN vetelää riisipuuroa. Ateriaan sisältyi myös jonkinmoinen keitetty muna, joka oli kummallista kyllä erittäin suolainen, vaikka tarjoiltiin kuoret päällä. Sen sijaan Kasperin valitsema omeletti oli ihan perus ok. Kokonaisuudessaan China Airlines jäi edellisen pitkän lennon ruuan tasosta pahasti.

Kerman voi huonosti Hannen aamupalan nähdessään.

Hiukan meinasi aamulla viiden aikaan harmittaa, kun katsoi näytöltä lennon reittiä. Noin läheltä lopullista määränpäätä, mutta ei: 13 tunnin päästä olisi seuraavan kerran yhtä lähellä kotia.

Lento meni lähes suoraan Tampereen päältä, olisi laskuvarjoja kaivattu.

Vaikkakin olemme kumpikin USEITA kertoja olleet Frankfurtin kentällä, ei se silti meinaa oikein avautua meille. Menomatkalla harhailimme puolisen tuntia, että löysimme oikeaan paikkaan jatkolennolle. Tällä kertaa ei parannusta hirveästi ollut havaittavissa. Emme vaan yksinkertaisesti meinanneet ymmärtää opasteista, että mistä jatkolennot lähtevät. Siispä veivasimme samat rullaportaat kolmeen kertaan ylös – alas. Onneksi törmäsimme lentokenttävirkailijaan ennen neljättä kierrosta ja annoimme periksi… kysyimme. Mielenkiintoista oli kuitenkin se, että liukuportaiden alapäässä oli nuoli ylös “Connection flights”, silti oikea paikka oli alas ja täysin vastakkaiseen suuntaan opastavasta nuolesta.

Koska lentokoneen ruoka ei niin kauheasti maittanut, päädyimme kentälle päästyämme McDonald’siin aamupalalle nro 2. Sen perään menimme vielä syömään aamupalan 2:n jälkiruuaksi suklaa-nougat-muffinssin ja mansikkapirtelön läheiseen leipomokioskiin. Päätimme siis vähän tankata, että varmasti jaksamme Tampereelle asti. Seuraavan kerran ruokaa saamme noin kuuden aikaan illalla (jos ei Finnairin snackia lasketa). Ruokailuille väliä tulee silti yli 9 tuntia.

Ensimmäistä kertaa elämässämme söimme McAamiaista. McMuffinit olivat varsin hyviä, erityisesti Fresh Chicken McMuffin jäi mieleen positiivisena yllätyksenä.

Shoppailua Frankfurtin kentällä. Huomatkaa liikkeen nimi.

Nyt odotellaan Frankfurtin kentällä portille pääsyä. Käytiin self checkaamassa itsemme koneeseen, koska tiskeillä näytti olevan pitkät jonot ja jotain hämminkiä. Varmaankin tästä tuhkahässäkästä johtuvaa. Self-checkaus oli todella hyvin toimiva systeemi. Järjestelmässä pystyi checkaamaan itsensä sisään monilla eri tavoilla: passilla, henkilökortilla, lentoyhtiön varausnumerolla, matkatoimiston varausnumerolla, jne. Melkein siis millä tahansa menetelmällä, mikä lentoosi liittyi. Todella nopeaa ja vaivatonta.

Valitse lentoyhtiö ja seuraa ohjeita. Checkautuminen kesti noin 2 minuuttia.

Maksupuhelin oli hyvin ilahtunut nähdessään meidät.

Tähän asti matkustaminen on mennyt kivuttomasti, eikä Hannekaan ole voinut yhtään huonosti. Toivottavasti ei tällä kertaa tarvitse Helsinki-Vantaan pääaulassakaan ruveta oksentelemaan. Viime kerrasta jäi hieman ikävä maku suuhun.

Finnairin Embraer toi meidät tasaisesti pois Frankfurtista. Ruoka oli tällä kertaa välipalatyyppinen tonnikalaleipä. Voisinpa jopa sanoa, että en kaivannut Business classin lämmintä ateriaa yhtään, koska uskon tonnikalaleivän olleen paljon parempi. Tosin Hanne ei meinannut saada Kasperia millään heräämään syömään leipäänsä, Kasper vain murisi unissaan kun Hanne yritti tökkiä Kasperia hereille. Sen verran oli univelkaa syntynyt edellisen yön aikana.

Finnairin sinivalkoisin siivin. Kyllä, niissä oli vain sinistä ja valkoista.

Koti-Suomessa. Matkustamista nyt 27 tuntia takana, enää siis mitätön bussimatka Tampereelle. Ilma ei tunnu kovinkaan kylmältä pitkän kuumuuden jälkeen. Jotenkin ehkä olimme varautuneet suurempaan lämpö-shokkiin (tai siis kylmyysshokkiin). Toisaalta olimme ajatelleet, että kevät olisi pitemmällä, koivut vähän hiirenkorvalla, jne. Näin ei kuitenkaan ollut ja luonto näyttikin hiukan karulta lehdettömine puineen ja rusehtavan harmaine ruohoineen.

Viimeisen blogimerkintämme teemme ensi viikolla. Silloin teemme yhteenvedon koko matkasta.

Kermanin bongauskisan voittajaksi voimme tässä vaiheessa jo julistaa “Tonin”. Palkinto odottaa voittajaansa ja luovutetaan myöhemminilmoitettavana ajankohtana. Onnea voittajalle!

Voit lähettää meille sähköpostia Kermanin sähköpostiosoitteen kautta, mikäli haluat kuulla lisää matkastamme, hinnoista, haluat lisää kuvia tai lähettää Kermanille fanipostia:

Kermanthefrog@gmail.com

Vietnamissa lain mukaan baarien tulisi sulkea kello 24.00. Eilen illalla blogin julkaisemisen jälkeen, kuppilat eivät kuitenkaan olleet vielä sulkeneet, vaan meno jatkui entistä railakkaampana. Kun Kasper käveli yksin kohti hotellia (Hanne poistui vähän aiemmin), tultiin Kasperille kauppaamaan naisia ja huumeita. Iltamyöhä ja yksin kävelevä mieshenkilö näköjään houkuttaa tekemään kauppaa kaikesta siitä, mitä päivänvalossa ei haluta näyttää.

Aamulla totesimme, että ulkonahan on hiukan pilvistä. Loistavan aamupalan jälkeen menimme kuitenkin hetkeksi altaalle lueskelemaan. Kyllä se aurinko sieltä aina aika ajoin pilkahteli. Pienen hien tuottamisen jälkeen menimmekin pakkaamaan ja saimme kaiken mahtumaan samoihin laukkuihin kuin joiden kanssa lähdimme reissuun! Hyvää pakkaamista, tai laimeaa shoppailua. Paikalliset reput ja laukut ovat olleet sen verran kehnoja, ettei viitsitty ostaa sellaista kotiin nurkkiin pyörimään, vaikka halpa olisikin ollut. Reput näyttää samalta kuin Suomen North Facet / muut vastaavat, mutta tarkempi tutkiskelu osoittaa että olkaimista puuttuu pehmusteet, saumat on huonosti ommeltuja ja materiaali surkeaa, eli kaikki mikä tekee laukusta laadukkaan ja pitkäikäisen.

Suuntasimme kohti Cathyn räätäliliikettä pitkissä housuissamme. Hiki virtasi, kun Kasper kantoi ison laukun ja repun. Vaikka liike oli ilmastoitu, norot valuivat kylkiä pitkin. Farkut ja painavat kantamukset eivät yksinkertaisesti ole suunniteltu näin kuumaan ja kosteen ilmastoon. Hannen takki oli kuitenkin erittäin hyvä ja useammat korjaukset ja muutokset olivat kannattaneet. Vähän silitysrautaa pitää sille vielä näyttää.

Poseeraus.

Siitä tulimme Stellaan (jo kerran hyväksi todettuun italialaistyyppiseen raflaan Bui Vienillä) tarkastelemaan illan lentojen toteutumista. Ainakin tällä hetkellä näyttää ihan kohtalaisen hyvältä: China Airlines lentää kaikki Euroopan lentonsa, mutta puolenyön jälkeen Suomeen saattaa tulla rajoituksia. Katsotaan päästäänkö siis Suomeen saakka, vai jäädäänkö matkalle.

Viimeinen lounas Vietnamissa. Aika pastaa ruokaa.

Nyt suuntaamme kohti sotamuseota ja sen jälkeen kentälle. Lento lähtee kohti Taipeita klo 17.20. Suomeen pitäisi saapua klo 14.10 lauantaina ja siinä välissä poiketaan vielä Frankfurtissa. Onneksi Kasperilla on vielä parisataa sivua Harry Potteria ja Hannella 400 sivua uutta Dan Brownia jäljellä, että luulisi lennon menevän sukkelaan.

Sotamuseo oli aika seisauttava paikka. Sisäänpääsymaksulla ei tosin ollut mitään tekemistä järkytyksen kanssa, se oli nimittäin niinkin pieni kuin 15 000 dongia / nuttu. Jätimme reput lipunmyyntiin ja lähdimme tutustumaan museon tarjontaan. Pihalla oli paljon erilaista sotakalustoa, pääosin tietenkin USA:laista, koska Vietnamin varustelutaso oli hyvin heikko.

Helikoptereita ja muita lentolaitteita oli pihalla useita erilaisia. Lisäksi oli tankkeja, tykkejä, jne.

Sisään museoon päästyämme alkoi karu todellisuus, joka pisti molemmat hiljaiseksi. Kuvia sodan menetyksistä ja tuhosta oli satoja, toinen toistaan järkyttävämpiä. Tässä muutama linkki ottamiimme kuviin, ei viitsi suoraan blogimerkintään laittaa…

http://filippiinitjavietnam.blogit.fi/files/2010/04/museo1.jpg

http://filippiinitjavietnam.blogit.fi/files/2010/04/museo2.jpg

http://filippiinitjavietnam.blogit.fi/files/2010/04/museo3.jpg

http://filippiinitjavietnam.blogit.fi/files/2010/04/museo4.jpg

http://filippiinitjavietnam.blogit.fi/files/2010/04/museo5.jpg

Agent Orange, kaikkein pahimman alku ja juuri.

Museosta löytyi myös suomalainen Vietnamin sodan vastainen lehti. (Lisäksi näimme ensimmäiset suomalaiset reissun aikana! Melkoinen Suomi-keskittymä…)

Suomalaisen painantateollisuuden tyylinäyte ~vuodelta 1970.

Museo oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Vaikka se on nähtävyys, jossa ei todellakaan tule hymyiltyä, on se osa historiaa ja tarjoaa näkemyksen Vietnamin sodasta paikallisten näkökulmasta. Kuvia ei ole sensuroitu, eikä myöskään media ole päässyt kaunistelemaan totuutta.

Kerman liikuttui näkemästään niin, että päätti antaa viikkorahansa sotauhrien hyväksi.

Taksimatka lentoasemalle maksoi tällä kertaa 100 000 dongia. Kun saavuimme asemalle, näimme ulkona hirveän määrän ihmisiä, luultavasti odottamassa lentojaan Eurooppaan. Me saimme kuitenkin checkattua itsemme Helsinkiin asti, koska vastaanottovirkailija ”tiesi” tuhkaongelman olevan ohi iltapäivään mennessä. Suomeen taitaa olla kuitenkin tulossa vuorokaudenvaihteessa lisää ääshiä, ainakin yhden ennusteen mukaan.

Matkalla lentokentälle näimme liikkeen nimeltä Molo. Molo oli tietysti teinityttöjen muotiliike, hieman pisti pohjalaasta nakrattaan. Harmi ettei ehditty kameraa kaivamaan. Eräällä tavalla oli haikeaa jättää kaupunki taakseen (täytyi jättää myös Molo taakseen…) ja lähteä matkaamaan kotiin päin. Paluuta odottaa toisaalta aika ristiriitaisin tuntein: kiva olisi vielä jatkaa lomailua, mutta kyllä koti on aina koti.

Lento Ho Chi Minh Citystä Taipeihin (..polviTaipeisiin…) meni hyvin nopeasti. Hanne innostui pelaamaan Poker 13 - nimistä korttipeliä koneen mininäytöltä. Kasperkin tykkäsi kyseisestä pelistä, ei lainkaan hassumpi peli! Vielä on aikaa seuraavalla lennolla jatkaa samoissa merkeissä.

Perillä Taiwanin kentällä jouduimme jälleen kävelemään todella kauas omalle portillemme. Odotellessamme koneen boardausta tuli kuulutus: Mister or Miss Nils Johanssen, contact airport crew. Ei noista ruotsalaisista ikinä tiedä. Mahtaneeko herra-neiti päästä kotomaahansa.

Taipein lentokentältä löytyy hirveät määrät pehmoötyköitä, niin kuin kiinalais-japanilaiseen tapaan kuuluu.

Taiwanin kentällä on kaikkialla todella monta WLAN-verkkoa matkaajien käytössä. Lisäksi kaikkialla näkyy erilaisia värikkäitä härkä/lehmäeläimiä. Olisiko kiinalainen uusivuosi (härän vuosi..?) pikkuhiljaa käsillä?

Taidetta Taiwanin kentällä. Vasemmassa reunassa laitetaan blogia nettiin.

Nyt kävelemme koneeseen, edessä on siis se pisin lento, noin 11 tuntia. Vielä yksi vaihto, niin sitten ollaan koti-Suomessa!

Reissun aikana aamupalojen taso on koko ajan noussut. Tämäkään aamu ei tehnyt poikkeusta. Hotelli Metropolen aamiainen oli kerrassaan loistava. Tarjolla oli ihan oikeasti vaikka ja mitä. Seitsemää erilaista tuoretta leipää (vaaleista paahtoleipämössöistä jyväiseen vähän tummenpaan leipään), hedelmiä, paljon mehuja (mm. tuoretta appelsiinimehua!), kanan rintafileitä herkkusienikastikkeessa, uppopaistettuja katkarapuja riisikuorrutteella, muroja, leikkeleitä ja juustoja ja tietenkin ”egg station”, jossa sai omeletin. Täytteitäkin oli kuutta erilaista. Oltiinkin aiemmin luettu netistä, että paikka oli saanut miinusta aamupalastaan: ”en osannut päättää mitä ottaa, kun vaihtoehtoja on niin monia” ja yksinkertaisesti ”söin liikaa”. Erinomainen aamupala kyllä kaikin puolin. Aamupalalippujen kanssa pelaaminen on vaan hiukan omituista. Aiemmin meille on annettu aamupalakupongit heti sisäänkirjautuessa koko majoittumisajalle, mutta täällä pitää edellisen päivän iltapäivällä käydä hakemaan seuraavan aamun aamupalalippunsa. Kyllä tällaisen aamupalan vuoksi voi pientä häslinkiä kestää.

Aamupalan jälkeen kävimme uima-altaalla. Allas on pienehkö, mutta ajaa asiansa aivan täysin. Vesi oli mukavan viileää, ihanan virkistävää jopa. Välillä vedet ovat olleet reissulla niin lämpöisiä, että uinti ei hirveästi ole viilentänyt, vaan tuntunut että hiki virtaa vedessäkin. Nyt vesi oli ihanan viileää ja raikasta, eli noin 27 asteista…

Pienehkö, mutta ah, niin virkistävä pikku altaamme.

Eilisen “tukkaskenaarion” jälkeen Kerman kävi parturissa leikkauttamassa tukkansa. Nyt meillä on oikea herrasmies matkassa. Nyt sekin voi lähteä hyvillä mielin taas ihmisten ilmoille.

Noin kahdentoista aikoihin lähdimme käpyttämään kohti ostoshelv… ostoshelkutti Ben Thania. Vaikka kuinka olimme psyykanneet itseämme tulevaan riepotteluun, ei se silti kyllä ole suomalaisen ihmisen paikka. Taas kiskottiin käsistä ja hihoista eri suuntiin ja jokaisen pikkukaupan myyjä huuteli: ”welcome to MY shop”. Tällä kertaa meininki meni jo hieman kummalliseksi, kun osa myyjistä (naispuoleisista toki) rupesi läiskimään Hannea pepulle… Noh maassa maan tavalla. Vielä kummallisempaa tosin olisi ollut, jos Hanne olisi ruvennut antamaan takaisin samalla mitalla.

Tällä kertaa meillä oli ostoslista tehtynä, niin oli hieman helpompi pujotella kaupoissa ja etsiskellä haluamiaan tuotteita. Tinkaaminen on täällä kova sana, esimerkiksi kolmet alushousut olivat alkuun hinnaltaan 440 000 dongia ja loppupeleissä maksoimme niistä 120 000 dongia. Toinen, vielä parempi tapaus oli Hannen korvakorut. Lähtöhintaa oli vaivaiset 320 000 dongia, lopulta Hanne maksoi niistä 40 000. Ei siis mitään tolkkua noissa alun pyyntihinnoissa. Tietenkin jos turistioppaissa on neuvottu tarjoamaan ~puolet alun pyyntihinnasta, niin kaupanpitäjän kannattaa tietenkin tähdätä reilusti liian korkealle. Toinen mielenkiintoinen seikka on kuulemma muovipussit, joita liikkeistä jaetaan. Myyjät saattavat antaa erivärisen pussin asiakkaalle matkaan sen mukaan kuinka kova tinkaaja hän on. Itse olemme saaneet vaikka minkä värisiä pusseja. (Oikeasti kun olemme seuranneet, on liikkeissä ollut aina vain yhden värisiä pusseja) Emme siis ole varmoja onko tällainen käytäntö tällä hetkellä voimassa, vai onko se vain urbaanilegenda.

Ben Thahnin ruokapuolella, jossa emme (thank God) olleet syöneet, törmäsimme vähän ällöttävämpään otukseen, nimittäin pienen kissan kokoiseen rottaan. Kasper näki sen ryömivän ruokalavan alle, jolloin me suuntasimme suoraan kohti lähintä “ihan mitä tahansa muuta”-aluetta. Ja nopeasti.

Aikamme shoppailtuamme alkoi taas nälkä kurnia mahan pohjassa. Suuntasimme nokkamme kohti Phan Van Dat – nimistä katua, jossa meitä odotteli ravintola nimeltä Black Cat. Tässä näette listan: koittakaapa arvata mikä burgeri sieltä valittiin?

Noh, mikä voisi olla meidän valintamme?

Lopulta eteemme tarjoiltiin pään kokoinen burgeri. Juomat olivat kerrassaan taivaalliset. Halle Berry, Boysenberry milkshake ja ND3. Aivan käsittämättömän hyviä ja maistuvia. Ruoassakaan ei ollut valittamista. Kokoa riitti jopa niin paljon (burgerin kokonaispaino oli noin 1,5 kiloa!), että Kasperkin valitteli täyttä mahaansa. Edes pepsi max ei meinannut kotimatkalla enää upota.

On siinä näköä ja kokoa. Myös burgerilla.

Black Cat osoittatui myös siitä hyväksi paikaksi, että siellä Hanne pääsi vihdoin ja viimein kirjautumaan Facebookiin – ja farmaamaan. Vietnamissa on ollut joka paikassa vaikeuksia saada naamakirjaa auki hallituksen asettamien rajoitusten vuoksi. Ulkomaille lähtiessä kannattaa ottaa myös ylös oma syntymäaikansa Facebookista (jos jostain syystä ei omaansa ole halunnut pistää oikein), koska ensimmäistä kertaa kirjautuessaan sisään oudosta maailmankolkasta kysytään varmistuskysymyksenä mm. tilille rekisteröity syntymäaika.

Katsokaapa itse mitä sieltä ottaisitte, hyviä vaihtoehtoja on nimittäin useita.

Hannelle jalkahoitoa etsiessämme poikkesimme eräässä kauneushoitolassa, jossa näimme kyllä niin säälittävän hassun koiran, että eläinsuojeluviranomaiset olisi pitänyt kutsua paikalle. Kukaan koira (erityisesti jos se on poika) ei varmastikaan halua näyttää noin balleriinalta. Vaaleanpunaiset tupsut jaloissa ei ole mitkään koristeet, vaan koiran omaa karvaa on värjätty. Voi rassukkaa kuinka prinsessalta se näyttikään…

Black Cat oli jotenkin miehekkäämpi kuin tämä Pink Dog.

Iltasella päätimme käydä vielä uudestaan Ben Thahnin iltamarkkinoilla. Myyjät olivat taas paljon hillitympiä kuin päivällä, ja tuotteita sai jopa katsella rauhassa ilman minkäänlaista rempomista joka suuntaan! Mukaan tarttuikin jotain pientä, ehkä jopa tuliaisiksi asti.

Paluumatkalla kävimme Sozo nimisessä kakkukahvilassa. Pienet kakunpalaset ja shaket, alle 4 euroa. Ihan ok suoritus, muttei ehkä henkilökunnan osalta. Homma oli nimittäin niin lapsenkengissä: ei englantia (tietenkään), sormilla näyttäminenkään ei meinannut saada henkilökuntaa ymmärtämään mitä kakkua haluaa, jne. Sähläämistähän se oli ja huomasimmekin, että seinällä luki “Staff is being trained”. Hyvä, niin koska sitä nimittäin todella tarvitsette!

Blogi käytiinkin sitten kirjoittamassa läheisessä postitoimistossa. Olimme pikku loisena jonkun ravintolan langattomassa verkossa. Vastapään kuppilan ihmiset varmaan hiukan ihmettelevät, että onko tuolla postissa NOIN hyvä meno, kun pariskunta jaksaa istua siellä toista tuntia.

Huomenna checkadeeraamme itsemme pihalle hotellista noin yhdeltä. Sitä ennen kuvio on varmaankin jo tuttu: aamupala, allas (+pieni salikäynti?), pakkaus. Sitten ajattelimme kokeilla riksakyytiä sotamuseolle. Pieni kysymysmerkki siinä tietenkin leijuu, kun tuota tavaraa on aika paljon. Riksa ei nyt varsinaisesti mikään lava-auto ole. Sen näkee sitten huomenna.

Huomisen blogin osalta emme tiedä mitä tapahtuu. Jos langattomia verkkoja on lentoasemilla saatavilla, niin se ilmestyy nettiin jossain vaiheessa. Toisaalta, jos lentojamme ei buukata loppuun asti, saatamme jäädä vielä Vietnamiin vähäksi aikaa. Elämme jännittäviä aikoja, ystävät hyvät. Huomenna se sitten ratkeaa kun menemme lentoasemalle.

Kermanin bongauskisa on loppusuoralla. Eilen ”Neepi” meni johtoon salamannopealla bongauksella ennen ”Reijaa”. Miten on, kuka tänään saa pisteitä tililleen?

Kerman riemastui “Reijan” eilisestä kuvabongauksesta niin paljon, että heti herättyämme löysimme sen meditoimassa lootusasennossa. -Tukanleikkuunkin taitaisi pitkätukka tarvita.

Aamu oli hyvin samanlainen kuin aiempinakin päivinä, paitsi että heräsimme aika jouluisissa tunnelmissa. Joku iloitteli kännykästään “kulkuset” - biisin tahtiin. Olemme aiempinakin päivinä törmänneet siihen, että ravintoloissa soi vielä joululaulut. Niin kuinkas paljon se aikaero olikaan…

Vietimme koko aamupäivän altaalla lueskellen kirjoja. Hanne osti eilen Dan Brownin Lost Symbolin, valokopioituna tietenkin. Kuten jo aiemmin on todettu, kaikki täällä on kopioitu, myös kirjat. Tärkeintä kuitenkin oli saada Hannelle luettavaa, teksti on tässäkin versiossa hyvin luettavaa.

Ennusteet olivat jälleen kerran sään suhteen melko huonot. Ukkosta, sadetta, täyskatto pilveä… Totuus: ei pilven hattaraakaan ja +30′. Siinä siis polskimme ja lueskelimme aikamme kuluksi ennen ulos-checkausta. Bussin lähtöaika oli 13.30 ja uloskirjautuminen piti tehdä 12.00. Väliin jäi siis hyvää aikaa käydä syömässä jonkinlainen pieni lounas.

Lounaalla päätimme käydä eilisiltaisen ravintolan alakerrassa. Menu olikin sama kuin yläkerrassa, mutta hinnat olivat matalammat. Tässä ravintolassa törmäsimme jo toiseen tuttuun biisiin, kun kajareista pamahti heti venäläisten kansantanhujen jälkeen Tapparan maalilaulu Opuksen - Life is life. Tästäköhän biisistä mäkilegenda, Nykäsen Matti, on kehittänyt ideologiansa. Niinhän se on - elämä on laiffii.

Aiemminkin reissulla ollaan todettu seuraavanlainen yhtälö: huonot juomat, hyvä ruoka / hyvät juomat, huono ruoka. Tälläkään kertaa sääntö ei tehnyt poikkeusta. Kasper sai lämpimän lighti kolan, Hanne sai mango-shaken, joka maistui ihan oikeasti bensiinille. Yhden hörpyn jälkeen se tulikin hylättyä pöydän reunalle.

Kylmä kahvi kaunistaa ja lämmin kola tekee hyvää silmille.

Matka kesti tänään yhteensä 6½ tuntia puolen tunnin pysähdyksen kanssa. Taukopaikka oli sama kuin toiseen suuntaan mennessämme. Taukopaikalla meidänkin oli pakko käydä pihalla, jotta saimme päällemme matkan ensimmäiset sadepisarat! Tosin saimme niitä ehkä muutaman kymmentä per nassu ennen kuin se loppui, mutta oli se kuitenkin jotain.

Sen verran täytyy vielä liikenteestä todeta, että vaikka liikennesääntöjä täällä ei hirveästi noudateta, niin liikenne on melko sujuvaa “joustavan liikenteen”- periaatteen mukaan. Skootterikuskit on hyvin taitavia ja puikkelehtivat jopa pelottavan rohkeasti isojen autojen välistä. Lisäksi heillä on ihan muutamaa yksittäistä tapausta lukuunottamatta aina kypärät. Kypärien kirjo on tosin melkoinen, Disneyn Mikki Hiiri-kypärästä, vanhan sotakypärän kautta uusiin moderneihin moottoripyöräkypäriin asti. Skootterointi on selvästi nopein tapa edetä näinkin ruuhkaisessa liikenteessä. Meidän bussimme eteneminen ei ollut läheskään niin vauhdikasta, vaan ennemminkin: kiihdytys - jarrutus - kiihdytys - jarrutus - kiihdytys - ÄKKIJARRUTUS.

Saigoniin päästyämme riensimme suoraa päätä Cathy’s silkiin sovittamaan Hannen mittatilaustakkia. Napit vielä puuttuivat ja sovitus osoitti, että pieniä muutoksia tarvii vielä tehdä - ei meinanneet Hannen valtavat hartiat sopia takkiin. Muutoin takki näytti aikas hyvälle. Huomenillalla kokeillaan vielä muutosten jälkeen.

Hotellille pääsimme kävellen, koska matkaa räätäliltä oli vain muutama sata metriä. Hotelli Metropolen huone vaikutti oikein siistiltä, mitä nyt lattiat vähän narisivat. Tässä hotellissa meillä on kuntosali ja uima-allaskin. Huomenna voisi käydä vielä ottamassa altaalla pikkuisen väriä pintaan.

Siisti hotellihuone komeilla 7:n kerroksen näköaloilla.

Kauaa ei hotellilla viihdytty, koska molempien mahat murisivat jo sen verran, että meinasi kiukkuhermoa ruveta kiristämään. Suuntasimme siis jo tutulle Bui Vien - reppureissaajien kadulle etsimään ruokapaikkaa. Päädyimme italialaisvaikutteiseen ravintola Stellaan, jossa oli ilmainen nettikin - hotellimme netti oli ylikallis (yli 5 dollaria / 2 tuntia), niin ei siinä viitsitty blogia kirjoitella. Hannen spaghetti carbonara ylitti odotukset kun taasen Kasperin Messicana -pizza, jossa oli mm. valkoisia papuja jäi hieman hailuksi ja mauttomaksi. Jälkkärit saivat Kermaninkin kuolaamaan.

Kerman yritti salaa ryömiä meidän jälkkäreiden kimppuun.

Huomenna ajattelimme shoppailla suurimman osa päivästä, tietysti pienen altaallaolotuokion jälkeen.

Tilanne Kerman-bongauksessa o n äärimmäisen tiukka: Neepi, Aki, Toni ja Reija ovat kaikki tasapisteissä 1:llä pisteellä. Monestako kuvasta Kerman löytyy tänään?

Aamu alkoi mukavasti, kun Hannen vatsa ei toiminut enää ylikierroksilla. Jonkinmoista hätääntynyttä liikehtelyä aamulla aiheutti jommankumman mahan sijaan huoneen puhelimen yllättävä soiminen. Kasper piti juuri majapaikkaansa vessassa, jossa oli myös eräänlainen “hätäpuhelin”. Lopulta kuitenkin Hanne vastasi. Kuskimme oli saapunut noutamaan meitä hotelliltamme. Lähdimme siis Jeepillä dyynikierrokselle. Ajopelimme oli todellista maastoautojen eliittiä, kovakattoinen, erittäin hyvin “ilmastoitu” jeeppi, jossa ei siis ollut ikkunoita eikä turvavöitä. Lisäksi moottorin lämmöt olivat ihan maksimissa koko ajan, öljynpaine nollassa ja bensamittarin viisari oli pudonnut kovissa töyssyissä Jeepin lattialle. Hannea meinasikin vähän jännittää pomppuisilla teillä, mutta selvittiin, ja tuuletus oli ainakin kunnossa!

Tykki, tykimpi…

Lähdimme ajamaan kohti Mui Nen kylää, poispäin Phan Thietistä. Huomasimme heti, että hotellimme ei ollutkaan niin “turistikadun” loppupäässä kuin luulimme. Hotelleja ja ravintoloita oli vielä pitkälti, mutta alueen ulkonäkö ei ollut kovinkaan turistirysämäinen. Tienvarren kivisistä etäisyyspaaleista näimme, että ensimmäiseen kohteeseemme, Mui Nen kalastajakylän keskustaan, olisi matkaa noin 10 kilometriä. Perillä saimme bongata paljon pikkuisia, värikkäitä kalastajapaatteja. Osa veneistä oli hassun pyöreitä, ihan kuin pieniä vasuja. Kävimme rannassa katsomassa kalojen käsittelyä. Siellä oli kalanperkeitä ja simpukankuoria pitkin poikin ja haju aika kammottava. Ei ehkä yhtä paljon tee mieli syödä mereneläviä enää tällä reissulla.

Monet botskit ovat kelta-sinisiä. Etualalla pyöreä venhonen katollaan.

Simpukka poikineen.

Keskellä oli vain ihan muutama kala. Höpsöjä hattuja niiden ympärillä saman verran.

Toinen pysähdyspaikkamme oli valkoiset dyynit. Matkaa sinne oli noin 30 kilometriä, joista viimeinen 5 kilometriä ei olisi kelvannut edes perunapelloksi. Dyynit olivat kuitenkin hyvin kauniit.

Hieno heijastus täysin tyynestä järven pinnasta.

Pienoisena yllätyksenä dyyneillä näimmekin ensimmäisenä vettä ja hirmuiset määrät lootuksenkukkia.

Lootus tyttärineen.

Vasemmanpuoleinen lähentelee jopa täydellistä kukkaa, vai kuinka?

Perille päästyämme kiipesimme dyyneille hikipäässä katselemaan hienoja maisemia. Kuumuus tuntui läkähdyttävältä, kuuman hellepäivän kuumimpien iltapäivän tuntien kaltaiselta. Suoraan sanoen uunissakin olisi varmaan ollut vilpoisempaa. Dyyneillä kävellessä etäisyydenhahmotuskyky katosi aivan totaalisesti, ainakin Kasperilla. “Jos kiivetään vielä tuon dyynin päälle”, minuutin verran käveltyämme dyyni ei silti ollut lähestynyt yhtään.

Hiukan isompi hiekkalaatikko leikittäväksi.

Jostain kumman syystä paikalliset syöttivät ja juottivat lehmiään dyyneillä. Luulisi, että mikä tahansa paikka maailmassa olisi rehevämpi kuin hiekkadyynit. Mutta emmehän me mitään karjankasvatuksesta tiedä, välillä vaan katseltiin kun muutama lemmu otti kunnon haukun vastaleivottua hiekkakakkua. Hiekkakumpujen välissä oli tosin pieni vesialue, eräänlaisen keitaan tyyppinen rehevämpi osa. Osa paimenpojista kävi uimassa samaisessa lammikossa missä lehmätkin uivat… ja mahdollisesti mitä muuta sinne / siihen rannalle tekevätkään… yök…

Lemmut biitsillä.

Palasimme Jeepille ja lähdimme rytyyttämään kohti seuraavaa kohdetta. Yhtään Sandwormiä ei dyyneillä nähty.

Vielä viimeiset kuvat “ryyneistä”, noinniinku Tamperelaisittain.

Ajomatkan aikana näimme myös monia paikallisten asumuksia. Talojen / asumusten taso on hyvin vaihteleva, mutta pääsääntöisesti se on kuitenkin hyvin hyvin vaatimatonta.

Paikallista vaatimattomampaa asutusta.

Valkoisten dyynien jälkeen pysähdyimme hetkeksi Red Canyoniin ottamaan kuvia ja suuntasimme nokkamme sen jälkeen kohti punaisia dyynejä.

Punainen kanjoni ei ehkä ihan vedä vertoja Grand Canyonille, mutta idea on kuitenkin sama!

Punaiset (myös keltaisiksi kutsutut) dyynit olivat paljon pienemmät ja vähemmän punaiset kuin olimme luulleet. Törmäsimme täälläkin lapsiin jotka kaupittelivat liukureita, ja Kasper päättikin laskea yhden laskun hiekkarinnettä pitkin. Tyttö, joka liukuria meille kauppasi, osoittatui parhaiten englantia puhuvaksi vietnamilaiseksi, johon olemme reissulla törmänneet. Tyttö oli 11-vuotias Teang, eikä hänellä ollut varaa käydä koulua. Hän kuitenkin opiskeli englantia kotona ja ilmeisimminkin kielipäätä löytyi. Mäenlaskulle tuli hintaa 10 000  dongia, mutta Kerman halusi antaa vielä 5000 dongia tippiä. Mäenlaskun jälkeen hiekkaa oli kaikkialla, mutta piti se kuitenkin kokeilla!

Kerman ja Teang ystävystyivät välittömästi.

Kotomatkalla oli vielä yksi kohde - Keijukaispuro. Purolle saapuessamme odotti lauma pikkupoikia valmiina syöksähtämään turistien kimppuun kysymyksillä “where are you from?”, “what hotel are you staying at?” yms, mutta vastauksista he eivät näyttäneet ymmärtävän pätkääkään. Pelkkää rahankerjuutahan se oli,teko-tuttavallisuuden merkeissä. Pari näistä “Thumb guideista” tarrautui meidänkin matkaan, mutta toinen tipahti jo alkumetreillä muiden turistien kimppuun. Poika käveli meidän edellä noin sata metriä, jonka jälkeen pyysi rahaa opastuksestaan. Kasper heltyi antamaan 6000dongia (25senttiä), mutta tämähän ei roinootille riittänyt. Kehtasi ketale pyytää lisää, vaikkei me opastusta ikinä oltu pyydettykään. Sanoimme siis, että take it or leave it ja lähdettiin käpyttään eteenpäin. No kyllähän ne rahat sitten tuntui kelpaavan ja me saimme rauhan jäädä kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan upeita maisemia kaksin.

Puron varrella näki ihan mielettömiä kontrastieroja.

Punasta on, sano.

Purolta Jeepille kävellessämme näimme lukemattomia isohkoja ruukkuja rivissä. Hanne “arvasi”, eli haistoi heti mitä ruukuissa oli. Ilmassa oli voimakas, kalaisa tuoksu. Mui Nen kylä onkin kuuluisa kalakastikkeestaan, jota kypsytellään jopa yli vuoden verran ennen käyttöönottoa.

Kalakastiketta vähän isompaankin tarpeeseen.

Takaisin hotellilla olimme jo klo 11.30. Kasperista tuntui, että päivä alkaa olemaan pulkassa, mutta emmehän me olleet vielä käyneet edes lounaalla! Auringonottamisellekin aikaa oli vielä reilusti. Tour oli hyvin mielenkiintoinen ja ehdottomasti hintansa arvoinen. Matka kannattaa varata “Booking officen” kautta, koska normaalit taksit jäisivät pohjastaan kiinni matkalla valkoisille dyyneille. Suurimmat odotukset olivat etukäteen punaisilla dyyneillä, mutta ne olivatkin lopulta koko kiertoajelun laimein osa.

Lounaalla kävimme läheisessä Jibe’s ravintolassa, joka oli sekä paikallisten että turistisurffareiden suosiossa. Hannen tilaama ham & pineapple pizza oli erinomainen, mutta Kasperin Crispy chicken with spicy curry sauce osoittatui hieman kuivakaksi. Sen sijaan molempien jälkkärit olivat loistavat. Suklaa mousse oli suussasulavaa ja coconut puddingin mangokastike oli tehty tuoreista mangoista… Nam..!

Todella tuhtia suklaamussua.

Sen jälkeen olikin täydellinen tekemättömyyden hetki. Noin 3 tuntia lueskelimme nettiä, läiskimme korttia ja pohdimme mihin hotelliin Ho Chi Minh Cityssä menemme. Sitten menimmekin syömään. Hanne otti tomaattikeittoa & inkivääriä ja valkosipulileipiä. Kasper valitsi klubi-voikkarin, johon tuli lisäksi rankkurit. Törmäsimme reissumme aikana ensimmäistä kertaa … ei, ei suomalaisiin, vaan Heinz-ketsuppiin! Olimme todella tyytyväisiä annoksiimme, hintaa tuli tippeineen tasan 6 euroa.

Tänään ollaan myös hiukan alettu huolestumaan kotiinpääsystä. Lennothan meillä kulkee reittiä: Ho Chi Minh City - Taipei - Frankfurt - Helsinki. Mikäli lentoa ei pysty buukkaamaan loppuun asti, niin lennetäänkö me kuitenkin Taiwaniin odottelemaan jatkoyhteyksien selviämistä? Odotellaan mielenkiinnolla. Kyllähän sitä lomaa vois vaikka jatkaakin, te vaan joudutte kestämään meidän blogipäivityksiä hiukan pidempään.

Huomenna palataankin sitten Saigoniin. Bussi lähtee 13.30 ja perillä ollaan 18.00 aikoihin. Illalla siis julkaistaan taas vähän lyhyempi blogi, ellei mitään huippusuperia tapahdu matkan aikana.

Niin ja eilisen nopeimman bongauksen teki “Toni”. Löydättekö tänään Kermanin muualtakin kuin poseerauksesta hyvän ystävänsä Teangin kanssa?

Tänään emme jaksaneet käydä varaamassa uima-allaspaikkoja ennen aamupalallemenoa. Pistimme Kermanin vuodevaatteiden sekaan ja pyrähdimme kohti ravintolaa. Tuntuu hiukan naurettavalta, kun lähtee ylittämään kahden kaistan levyistä tietä, jossa liikennettä on hyvin vähän, tulee kaksi vartijaa saattamaan meidät kadun yli. Hei come on, me selvittiin 3 päivää Ho Chi Minh Cityn ruuhkissa, ehkä me yksi Mui Nen kapea katukin osataan ylittää!

Aamupala oli jälleen hyvä ja monipuolinen. Juomaksi otettiin molemmat kalamansi-mehua, eli semmoisista sormenpään kokoisista limetin näköisistä sitrushedelmistä tehtyä mehua. Erittäin hyvää ja tuoretta. Lisäksi kuormitimme munanvatkaajaa parikin kertaa. Kun menimme ottamaan kuvaa hänestä, niin poikaa alkoi nolostuttamaan ja melkeinpä pakeni paikalta. Saimme kuitenkin ovelasti ujutettua kokin kuvaan mukaan.

Veikeä kokkismies, meinasi livahtaa kuvasta piru vie!

Ei ollut huonesiivoojat tehneet Kermanille muuta kuin nostaneet sen kasalle yöpöydälle. Onneksi Kerman ei loukkaantunut tilanteessa. Vaihdoimme uikkarit päälle ja suuntasimme uima-altaalle… odottelemaan happy hourin alkamista. Paikkoja oli vielä 3 jäljellä, joista 2 sattui olemaan jopa vierekkäin. Naksis vaan ja selkärangattoman näköiseksi makaamaan aurinkolavetille. Muutenkin maanantaiaamu oli aamupalalla ja altaalla paljon rauhallisempi kuin sunnuntai.

Vietnamilaiset sääennustukset tuntuvat olevan ehkäpä maailman epäluotettavimpia. Ennen kuin lähdimme Saigonista kohti nykyistä määränpäätämme, sanoi ennusteet, että yhtenä päivänä saattaa aurinko hiukan paistaa. Muuten on sadetta, täysin pilvistä ja välillä ukkoskuuroja. Todellisuudessa saa oikein tihrustaa, että taivaankannelta löytää edes yhden pilven. Taitavat meteorologit tehdä turhaa työtä, no ei siitä tosin paljon täällä maksetakaan.

Oh no! Looks like a thunderstorm is coming! NOT!

Tänään ei pystytykään lähtemään minnekään reissuun, kun Hannen vatsa hiukan temppuili. Kävimme siis mahdollisimman lähellä kotitukikohtaa syömässä, eli samassa paikassa kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt Hanne otti piffin ja rankkurit sekä tuorepuristetun appelsiinimehun, Kasper ajatteli ottavansa jotain todella hyvää ja valitsi oluen ja spicy chicken bbq:n, toiseksi kalleimman annoksen listalta heti hummerin jälkeen (5 euroa). Hannen pihvi oli samaa hyvää perustasoa kuin aiemmin, Kasperin ruuan tulo kesti ja kesti. Hanne kerkesi syömään oman annoksensa jo kokonaan, ennen kuin Kasper sai lautasen eteensä. Meille ei kuitenkaan muistettu tuoda mausteita, papereita eikä alkuun ruokailivälineitäkään. BBQ chicken oli kuivaa, eikä annokseen kuulunut mitään muuta kuin grillattua kanaa. Annos oli kokonaisuudessaan karmea pettymys. Lisäksi tuli taas todistetuksi se kuinka huonoa englantia tarjoilijat puhuvat. Kasper yritti kysyä mahdollisimman helposti annoksen kokoa, tökkäsi sormella annoksen nimen kohdalla, kysyi: “How big?”, niin tarjoilija kysyi ainoalla osaamallaan fraasilla “How many? Just one?” Ei hirveästi jäänyt kerrottavaa kotipuolessa tästä ruokailusta. Hintaakin tälle limboamissuoritukselle kertyi 11 euroa..!

Kävimme hakemaan Kasperille lohdutuslimpparia vastapäisestä kaupasta, joka osoittautuikin olemaan samalla sivutoiminen bensa-asema. Hirveän isoa rekkaa ei noilla bensavarastoilla tosin tankata.

Vietnamilaiset tankkaavat vain Shell-bensiiniä.

“Huoltsikkaa” piti tuolla hetkellä noin 8-vuotias poika. Tehokas kaveri. Ettei vaan nouse menestys päähän -  poika näyttää vetävän nimittäin pikkutakkia juuri päälle.

Hetken lepäilimme ja lätkimme korttia hotellihuoneessa. Siinä Hannen olo kohenikin sen verran, että uskalsimme lähteä käpyttelemään kohti läheistä tenniskenttää. Täällä tuli todistettua, että myöskään vietnamilaiset eivät kannattaneet ideaa “Kasper, Hanne ja tennis” Tällä kertaa kentän ja mailojen vuokra oli mahdollista, mutta lystille tuli hintaa 16€/naama/tunti. Siihen malliin ollaan saitoja, ettei viitsitty laittaa kolmen päivän ruokailujen vertaa rahaa tunnin onnettomaan lätkimiseen. Päädyimme siis taas kohti minigolf-rataa. Olihan se kuninkuuskin nimittäin vielä ratkaistavana. 12:sta reiälle asti peli oli hyvin tasaväkistä. Mutta sitten… Hanne pamautti Hole-in-onen ja Kasperin lätkyttely kesti harmilliset 10 lyöntiä. Tästä takaa-ajoasemasta kimmastuneena Kasper heittikin loppupelin ajaksi turbovaihteen silmään ja lopputulos oli taas tasapeli.

Tässä se kävi, Hannen hole-in-one. Tämä Kasperin lyönti on kahdeksas…

Kyseisellä kentällä emme eroa toisiimme saaneet, joten ei auttanut kuin siirtyä kohti toista minigolf-kenttää, jonka olimme bonganneet eilen. Tämä osoittautuikin astetta erikoisemmaksi radaksi. Peli muistutti enemmän oikeaa golfia, ei siksi että olisimme pelanneet paremmin, vaan koska kenttänä olikin viheriö. Mailat, jotka saimme, olivat molemmille vääränkätisiä, eikä toisen puoleisia ollut saatavilla. Tämähän ei vauhtia hidastanut, vaan heti ensimmäisellä lyönnillään Kasper pamautti ensimmäisen Hole-in-onensa (väärään reikään tosin).

Kasperin hole-in-one, etummaiseen yritettiin, taaempaan upposi.

Kerman pääsi kaverikuvaan lajitoverinsa kanssa.

Peli jatkui suhteellisen tasaväkisenä, kunnes reiällä kuusi Kasper iski jo toisen Hole-in-onensa, tällä kertaa ihan oikeaan reikään. Tällä huippusuorituksella Kasper veikin ensimmäisen kierroksen. Koska reikiä oli vain 9, päätimme pelata vielä toisen kiekan. Onneksi radan omistajat eivät huomanneet. Toinen kierros mentiin täysin identtisin tuloksin setsemänteen reikään saakka, mutta lopulta Kasper vei tämänkin kierroksen. Myönnettäköön kuninkuus tällä radalla siis Kasperille.

Pelatessa tuli sen verran nälkä, että päätimme lähteä kokeilemaan eilen bongaamaamme Rung Forest (Rung!) - ravintolaa. Tämä osoittatuikin oikein kivaksi paikaksi, jossa meitä edes ei luultu venäläisiksi, vaan vietnamilais-tarjoilija kysyi ensimmäiseksi “Are you from Finland?”. Tähän nyökyttelimme hymyssä suin, minkä jälkeen tarjoilija sanoi vielä suomeksi että “hauska tutustua”. Ilmeisesti suomalaisiakin näkee Mui Nessa, vaikkakaan me ei olla törmätty vielä yhteenkään koko reissun aikana. Ruoaksi tilasimme hieman eksoottisempaa ankkaa ja krokotiilia, joista jälkimmäinen osoittautui erittäin sitkaaksi, joskin ihan kohtalaisen makuiseksi lihaksi. Sen sijaan ankka oli oikein mureaa. Tarjolla olisi ollut myös ankeriasta, kilpikonnaa, käärmettä ja sammakkoa.

Jälkkäriksi päätimme ottaa jäätelöannokset. Kasper sai jo KAUAN kaihonneensa jäätelöllätäytetyn kookospähkinän. Muistot lapsuusajan ulkomaanmatkoista tulvivat kirkkaina mieleen… Annokseen kuului lisäksi myös tuore kookospähkinän mehu. Hannen tilaama paikan nimikkoannos, Forest Ice cream, osoittatui mielettömän kauniiksi ja loistavaksi annokseksi. Siinä oli 5 palloa erimakuisia jäätelöitä, hedelmiä, kastikkeita… Koko komeus tarjoiltiin kaiken lisäksi isosta simpukankuoresta. Koko ruokailun hinta oli tällä kertaa ~22€.

Ankkaa etualalla, kroko piileskelee kastikkeen seassa kauempana taustalla. Lisäksi passiohedelmä- ja mandariinimehut.

Tällaista jäätelöllätäytettyä kookospähkinää Kasper on kaihonnut jo yli15 vuotta!

Harvassa paikassa saa annoksensa näin komeasti tarjoiltuna.

Käpytellessämme hotellille, päätimme uhmata luontoa, tai Hannen mahaa ja varasimme matkan hiekkadyyneille huomisaamuksi. Kahden hengen private reissu jeepillä valkoisille ja punaisille dyyneille, jotka ovat kuulemma sama asia keltaisten dyynien kanssa, keijupurolle ja Mui Ne:n kalastajakylään sai hinnakseen 450 000 dongia. Lähtö hotellilta on aamulla klo 8.00 - sitä odotellessa…

Tällä kertaa Kermanin voi bongata eräästä toisestakin kuin pelkästään kaverikuvasta. Eilisen bongauksen suoritti nopeimmin “Aki”.

Kuten jo edellisessä blogimerkinnässä tuli vähän arveltua, ei pitkään nukkumisesta tullut tälläkään kertaa mitään. Kasper heräsi 7.30, Hanne 8.00. Ennen kuin lähdimme aamupalalle kadun toisella puolella sijaitsevaan hotellin ravintolaan, kävimme ovelasti altaalla varaamassa hyvät aurinkolavetit viemällä pyyhkeet niiden päälle. Ilmeisesti muillakin oli samanlaisia suunnitelmia, koska pyyhkeitä altaalla oli paljon, väkeä ei. Sitten lähdimme aamiaiselle.

Kukkia altaalta.

Kukkia matkalta.

Aamupala oli tähänastisen reissun kattavin ja paras. Valikoimaa oli vielä enemmän kuin Asian Ruby 3:ssa, mutta vähän laadukkaamman oloista. Kaiken lisäksi paikalla oli live-kokki tekemässä mjunakkaita (kuten lukuisat venäläisturistit varmaankin sanoisivat) asiakkaan toiveiden mukaisesti. Kasper koppasi kinkku-tomaatti-sipuli omeletin. Vielä kun olisi ollut juustoa tarjolla, niin ai että! Kasperia hiukan otti päähän kaksi muuta turistia. Kun Kasper laittoi sämpylän paahtumaan sellaiseen liukuhihnapaahtimeen ja meni toiseen päähän kyttäämään koska se sieltä tupsahtaa, näkyi toisesta päästä sormet, jotka nappasivat sämpylän pois ja laittoivat oman leivän tilalle. 1½ sekuntia kestäneen hiljaisuuden ja silmiintuijotuksen jälkeen tämä mies laittoi Kasperin leivän takaisin paalupaikalle paahtimeen. Kun sämpylä sieltä sitten lopulta tupsahti ulos, tuli saman miehen poika puristelemaan Kasperin sämpylää ennen kuin Kasper sen kerkesi napata. Kasper mietti jo, että nappaisi jotain muuta vaikka kuonoon, mutta päätti lopulta ottaa leivän ja tylysti hylätä sen suoraan Hannen ja Kasperin yhteiselle jätelautaselle. Aamupala oli kuitenkin erinomainen, eikä todellakaan tarvinnut käydä syömässä ennen kuin illalla.

Huonesiivoojat olivat melkoisen sähäkkää porukkaa. Aamupalalta palatessamme, oli huoneen lattia luututtu, vessa pesty, pedit pedattu, verhot avattu, pöytä siistitty ja Kasperin kännykkä ja Bookletti laitettu söpösti vierekkäin sängylle odottamaan omistajansa paluuta. Huomenna kokeillaan laittaa Kerman petivaatteiden sekaan ja katsotaan pedataanko se yhtä hassusti sängylle, kuin erään tutun pikkuinen pupu-pehmolelu New Yorkissa.

Tekniset laitteet “söpösti vierekkäin” … kuulemma.

Aamulla kymmenen aikaan oli jo kaikki nallekarkit syöty, eli siis aurinkolavetit varattu. Onneksi mekin saimme hyvät paikat. Paikka näytti illalla vähän vanhemman väen kohteelta, mutta taitaakin olla nimenomaan lapsiperheiden suosiossa. Onneksi meren pauhu ja vesiputouksen solina peittää suurimman osan lasten kiljahduksista. Ja Kasperin hiljaisen kiroilun: paikan WLAN nimittäin tökkii. Yritäpä nyt siinä sitten laittaa blogia nettiin, kun yhteys pätkii pahemmin kuin Matin ja Mervin suhde.

Lueskeltuamme, uituamme ja loikoiltuamme auringossa Hanne huomasi allas-baarin vieressä jonkin kyltin. Kasper kävi katsomassa mitä siinä sanottiin. Kyltti kertoikin hyviä uutisia: HAPPY HOUR 10 – 17! Alright! Kipinkapin huoneeseen hakemaan hiukan dongeja ja Blue Hawaiian tilaukseen. Miettikääpä nyt tällainen tilanne: lämpöä 35’C, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, kylmä hedelmäinen drinkki kädessä… Niin, onko Suomessa jo lumet lähteneet?

Mitäpä siihen lisäämään…

Kasper kipaisi hakemaan vielä tuubin Pringlesejä & 3 isoa pulloa kylmää vettä & 2 olutta & colaa altaalle. Maksoivat piru vie lähes 3 euroa …

Paikallista tarjontaa.

Lähdimme iltapäivällä taas katselemaan kaupungin antia. Löysimme minigolf-paikan aika läheltä hotelliamme, joten päätimme käydä kopaisemassa kierroksen. Hinta oli 4 euroa / noukka, sisältäen tosin yhden drinkin. Hanne otti Mojiton, Kasper Mai Tain. Ihan ok kylkiäinen 4 euron minigolfiin. Rata oli todella hauska, oli hyvin erilaisia ja jotkut jopa monimutkaisia ratoja. Pisimmän radan PAR oli niinkin paljon kuin 7.

Reikä numero 14. Molemmat menivät vasenta väylää, joka vaikutti hiukan helpommalta.

Alussa näytti, että Kasper karkaa selvään voittoon. Mutta sitten, ilmeisesti mojito alkoi vaikuttamaan Hannen peliin ja turha mailan puristaminen loppui. Käsittämättömiä lyöntejä, loistavaa peliä molemmilta ja tuloksena ihan rehellinen tasapeli! Luultavasti täytyy käydä ottamassa uusintakierros, jotta saadaan ratkaistua Mui Nen minigolf-kuninkaan tai ihan yhtälailla näköjään minigolf-kuningattaren titteli.

Kasper otti lukua riippumatossa Hannen hurjan kirin jälkeen.

Vedonlyöntitoimistot tarjosivat tasapelille hurjaa 9.50 kerrointa. Tällä kertaa olisi osunut.

Kävimme lisäksi ostoksilla katselemassa kaikkea mahdollista. Turistikauppoja on paljon ja liikkeet tuntuvat tarjoavan samat tuotteet niin käsitöissä kuin vaatteissakin. Bongasimmekin mm. ihan uuden vaatemerkin heti Burberryjen ja Armanien välistä.

DESIEL - FUEL FOR LEIF

Mui Nen rantakadun (eli sen ainoan kadun) yleiskuvaa. Paljon on tilpehöörikauppoja tien varsilla.

Sitten olikin jo ruokapaikan etsimisen vuoro. Kuten jo aiemmin tuli muutaman kerran viitattua, koko kylä on käytännössä kaksikielinen. Paikallisen kielen lisäksi suuri osa rakennuksien nimistä, ruokalistoista, jne on kirjoitettu kyrillisillä kirjaimilla. Venäläisturisteja on PALJON. Onneksi meidän hotellimme on Mui Nen kauemmassa päässä, jossa meininki on paljon rauhallisempaa, eikä musiikki raikaa lähellekään yhtä lujaa. Myös öisin on aika rauhallista, vaikka melkein tien varressa asutaankin.

Hiukan meinasi ärsyttää, kun menimme ravintolaan, niin ensimmäisenä meille tuotiin venäjänkieliset ruokalistat. Luulisi, että edes oletuksena olisi englanti, mutta ei. Hanne otti vihannes-nuudelikeiton, Kasper otti kanaa valkosipulilla ja chilillä. Hannen annos oli jopa varsin hyvä, mutta kyllä sitä lihaa sinne keittoon vähän kaipasi. Kasperin annos oli pieni ja kuiva. No, parit shaket siihen ja hintaa tippeineen edelleen alle 4 euroa. Menköön tällä kertaa. Tarjoilijoistakin tosin huomasi, että olivat tottuneet palvelemaan venäläisturisteja: hymyä ei irronnut, eikä toiminta ollut muutenkaan kovin motivoitunutta.

Rung Forest, Rung!

Etelän hetelmiä.

Huomenna ajateltiin aloittaa aamu samalla tavalla. Iltapäivällä käymme luultavasti hiekkadyyneillä, väriä vaan ei olla vielä päätetty: löytyy valkoiset, keltaiset tai punaiset dyynit. Ja siellä voi kuulemma laskea pyllymäkeä liukureilla.

Muistithan etsiä kuvista Kermanin? Tänään se oli piiloutunut yhteen kuvaa. Eilisen nopein löytäjä oli “Neepi.”

Kuten joka aamu tällä reissulla, heräsimme aiemmin kuin Hanne koskaan normaalina työaamuna. Kasper nukkui taas hiukan vähemmän kuin Hanne, koska varasi Mui Nestä meille hotellin. Valinta osui Tien Dat Resort nimiseen kolmen tähden hotelliin. Valintaan vaikutti kaksi tekijää: kohtalaisen hyvät arvostelut ja tällä kertaa tärkeimpänä, erinomainen hintalaatusuhde. Monet muut maksoivat netin kautta varattaessa tuplat, triplat tai jopa vielä enemmän, joten päädyimme noin 28 euron / yö hintaiseen hotelliin. Paikan päältä olisi varmaankin saanut halvemmalla, mutta päädyimme nyt kuitenkin varaamaan etukäteen. Alunperin olisimme halunneet Grace Boutique Resortiin ( http://www.graceboutiqueresort.com/ ), mutta siellä ei ollut enää tilaa.

Bussikyyti lähti aamulla noin kello 8 ja paikalle piti saapua ½ tuntia aiemmin. Tällä kertaa löysimme matkatoimistoon heti kerrasta. Tajuttiin nimittäin laittaa firman kadunnumero mieleen. Olimme aika yllättyneitä, kun bussi olikin ETUAJASSA. Hyppäsimme sisään ja totesimme, että se oli hyvin siisti. Edessä oli 40 tuumainen televisiokin. Se näytti jopa hiukan yliampuvalta verrattuna normaaleihin 12 tuumaisiin vanhoihin putkitöllöihin, mitä aiemmin on totuttu näkemään.

Ajomatkan arvioitu kesto oli 4-5 tuntia riippuen liikenteen määrästä. Matka taittui 5½ tunnissa, noin ½ tuntia sisältäneen paussin kanssa. Teistä tuli vähän mieleen suomalaiset routineet tiet, hiukan pompottavaa oli koko ajan. Ei kuitenkaan millään tavalla huono tapa matkustaa.

Bussi toikin meidät ihan hotellin eteen. Mui Nessa tuntuu olevan vain yksi katu. Toinen puoli kadusta on täynnä hotelleja, toinen pieniä putiikkeja ja ravintoloita. Paljon enemmän turistikohteen näköinen kuin mitä olimme etukäteen ajatelleet.

Kun menimme kirjautumaan sisään, oli kaikkien respatyöntekijöiden montut niin auki, että olisi Big Macin voinut tunkea suuhun, koskematta suupieliin. Työntekijät puhuivat todella huonosti englantia, onneksi vuoropäällikkö osasi puhua kieliä jonkin verran niin saimme homman hoidettua. Piti lopulta lähettää Agodalta tullut hotellin varausvahvistus hänelle sähköpostiin. Kaikki kuitenkin ok ja kohti huonetta.

Tien Dat Resortin aula. Kaikkea on - paitsi kielitaitoa.

Aloitamme tänään myös uuden blogi-osion: “Missä Kerman luuraa?” Tehtävänä on etsiä Kerman kuvasta. Ensimmäinen on aika helppo, ihan vaan että pääsette hiukan jyvälle. Se, joka laittaa eniten kommenteja Kermanin olinpaikasta nopeimmin, saa tuliaisina yllätyspalkinnon!

Tien Dat Resortin hotellihuone. Löydätkö vihreän ystävämme kuvasta?

Kävimme heittämässä tavarat huoneeseen ja lähdimme syömään hotellin alueella sijainneeseen ravintolaan. Hanne otti Crab-nuudeleita, Kasper piffin ja rankkurit. Tällä kertaa Hannen taskurapua ei tarjoiltu kuoren kera! Menussa nimittäin luki että crab MEAT. Siksi Hanne uskalsikin tilata sen. Kasperin annos oli myös aika onnistunut. Pöytään tuotiin mausteiksi kalakastiketta, soijaa ja tuoretta chiliä. Kasper heitteli chilejä pihvinsä päälle ja kas, hiki alkoi virrata vuolaasti. Chili oli niin tulista, että kun se matkalla suuhun sattui osumaan hiukan huuleen niin huulesta lähti tunto. Maku oli silti erinomainen. Tällaista tulista ruokaa vähän olimme jo kaipaillutkin. Lisäksi otimme ison lautasellisen tuoreita hedelmiä. Voi olla, että on taas hankalaa syödä hedelmiä Suomeen paluun jälkeen. On ne vaan niin eri makuisia täällä…

Ruuan jälkeen menimme tutustumaan hotlan uinti- ja auringonottomahdollisuuksiin. Monilla eri palstoilla oli haukuttu Mui Nen rantaa roskaiseksi. Ainakin tässä kohdalla ranta on täysin siisti. Merenkäynti on kyllä melko kovaa ja siksi ranta onkin täynnä kaikenlaisia surffaafia: laine-, purje- ja leijalautailijoita. Ainakin tänään oli sen verran kova tuuli, ettei ihan meidän taidoilla viitsi mennä kokeilemaan. Ehkä huomenna tai ylipäänsä aamupäivisin on sitten tyynempää, niin päästäisiin taas kokeilemaan miten lautailu sujuu.

Tällaisten aaltojen takia Euroopassa olisi ranta suljettu uimiselta ko. päiväksi.

Uima-allas on varsin hyvä, erityisesti allasbaari. Pina Colada oli kyllä niin herkullinen, että ei paremmasta väliä. (Osaako joku selittää ko. sanonnan merkityksen?) Hintaa oli sillä tosin vähän enemmän verrattuna yleiseen paikalliseen tasoon: noin kolme euroa. Olut maksoi sen sijaan noin 60 senttiä. Luultavasti tulemme istuskelemaan altaalla aika paljon tulevina päivinä. Pitää vain heti aamusta käydä varaamassa itselle lavetti, ennen kuin paikalliset venäläisturistit, joita on aika paljon, käyvät rohmuamassa itselleen parhaat paikat.

Hotellin maapähkinän muotoinen uima-allas.

Illalla kävimme vielä hiukan käpyttämässä Mui Nen varmaankin ainoata katua pitkin. Hotelleja ja ravintoloita on tosiaan paljon. Ravintoloiden yleisilme on melko vaatimaton, mutta kuitenkin siisti. Päätimme käydä Ngu Ha You Than Don (nimi noinniinkuin suurinpiirtein arvattu) nimisessä ravintolassa syömässä. Juomat olivat aivan fantastiset: Kasper otti mixed fruit mehun, joka oli ihan oikeasti sanoinkuvailemattoman hyvää. Hanne otti tuoreen sitruunamehun, joka ei sekään ollut pöllömpää. Kokeilimme myös paikallista Viet Nam rommia. Rommi oli meidän suuhumme oikein hyvää. Se oli siis hyvin vetinen ja tuoksui enemmänkin amaretolta kuin rommilta. Sitä juodessa ei tarvinnut edes irvistellä! Voisi siis ottaa toisenkin kerran.

Aamulla oikein yritämme herätä myöhään, luulen ettei se tosin tule onnistumaan. Veri vetää aamupalalle sen verran kovaa.

Aamu lähti käyntiin aika kiireisesti, koska molempien mahat vähän reistailivat ja vessassa ravattiin ahkeraan aamupalaa ennen ja jälkeen. Kun viimein pääsimme hotellin ovesta ulos, alkoi kiivas pähkäily, että mikäs se matkatoimisto olikaan, josta varasimme reissun Cu Chi tunneleille. Matkatoimistoja on nimittäin Bui Vienillä vieri vieressä ja kaikki näyttävät täysin samalta. Aikamme poukkoiltuamme eri toimistojen välillä päädyimme oikeaan paikkaan ja pienen odotuksen jälkeen jopa oikeaan bussiin. Edessä oli siis noin 70 kilometrin ajomatka, johon menisi noin 2 tuntia.

Bussi oli ihan kohtalaisen siisti ja varustettu ilmastoinnilla. Takaosan oli vallannut brittiperhe, joka piti kauheaa älämölöä koko matkan, eivätkä he osanneet hallita äänenkäyttöään ollenkaan. Tämän vuoksi meillä jäi kuulematta oikeastaan kaikki mitä oppaamme kertoi tulevasta matkasta, tai jostain – ei voi tietää, kun ei kuultu mitään. Samaa ongelmaa näytti olleen muillakin bussin takapäähän sijoittuneilla matkaajilla.

Matkalla tunneleille pysähdyimme käsityötehtaaseen, jonka työntekijät olivat Agent orange –myrkyn uhreja. Jokaisen työntekijän vieressä oli joko pyörätuoli tai vähintään kainalosauvat. Monilla näkyi selkeitä epämuodostumia jaloissa ja käsissä. Työnjälki oli kuitenkin uskomattoman kaunista ja tarkkaa.

Munan kuorien liimaaminen on tarkkaa hommaa.

Tehtaassa oli myös myyntihalli, josta tuotteita sai ostaa. Valikoimaa oli koruista uskomattomiin ruokaryhmiin asti. Löytyi sieltä myös seinätauluiksi tarkoitettuja Tintti-sarjakuvalehtien kansikuvia.

Tutut Tintti-kannet hiukan paksumpina versioina tosin.

Cu chi tunneileille saavuttaessa pulitimme vielä yhteensä 150 000 dongia pääsylipuista. Hintaa reissulle sisäänpääsymaksuineen tuli siis noin 6 euroa / nuppi. Siitä lähdimmekin oppaamme johdolla katselemaan tunneleita. Ensiksi tutustuimme pieniin koloihin maassa, jotka olivat tunnelien sisäänkäyntejä. Pääsimme itsekin kokeilemaan, että olisiko meistä ollut Vietcong-sisseiksi. Molemmat mahtuivat ”turistiaukosta”, jota oli suurennettu aika paljon alkuperäiseen verrattuna. Tämä vain siksi, ettei jumiutuneita turisteja jouduttaisi irrottelemaan ihan jatkuvalla syötöllä. Muut tunnelien aukot olivat aika minimaalisen kokoisia.

Vietcong elää yhä!

Alkuperäinen tunnelinsuu. Kokoa aika runsaasti, noin 20cm x 30cm.

Opas kertoi hyvin eläväisesti kaikenlaista käytännön tietoa siitä, miten tunneleissa on eletty ja kuinka fiksusti kaikki oli suunniteltu. Mm. ilmanottoaukot oli kaivettu termiittikekojen juureen, maan alla oli sairaala, keittiö, asepaja, jne.

Poikkileikkaus tunneleista.

Oppaamme seisomassa keittiön yhden savupiipun päällä. Savupiiput oli rakennettu noin 100m päähän varsinaisesta maanalaisesta keittiöstä.

Oppaamme kertoi myös siitä, kuinka USA:laiset olivat pyydystäneet kobria Intiasta ja tiputtaneet niitä tunneleihin. Vietnam-sissit olivat kuitenkin astetta fiksumpia – he ottivat käärmeet kiinni, söivät ne ja käyttivät myrkkyhampaiden myrkyn bambukeppeihin, joita laitettiin ansoihin jenkkejä vastaan.

Bambuansa - ei hirveästi houkuttele.

Pääsimme myös ampumaan AK-47 rynnäkkökiväärillä, joka olikin loppupeleissä hassun hauskaa hommaa! Vielä kun olisi ollut jotain muutakin ammuttavaa, kuin hiekkavallin edessä olleet pienet punaiset kepin pätkät. Ainoa haittatekijä oli kuulonsuojaus. Kasperin ”kuulosuojaimet” olivat tsaarin aikaiset talvikäyttöön tarkoitetut korvalaput ja ilmeni, että Hannen ”kuulosuojaimet” olivatkin oikeasti Sonyn stereokuulokkeet. Pamahdukset kuuluivat niin kovaa läpi, että Hanne saikin loppuillaksi mukavan pikku päänsäryn. Tarjolla olisi ollut paljon muitakin aseita, pääasiallisesti USA:laisia. Päädyimme kuitenkin maailman käytetyimpään, legendaariseen AK-47:aan. AK-47:n etukäden tukiosa kuumeni etuosasta jo kolmen laukauksen jälkeen erittäin kuumaksi. Nyt jälkikäteen mietittynä, olisi kyllä voinut laulattaa menemään muutaman sarjan raskaalla konekiväärilläkin… Rynnäkkökiväärillä ammunta sai kuitenkin tällä kertaa riittää. Hintaa ammunnalla oli 26000 dongia / kuula ja vähintään 10 luotia piti ostaa.

Huomatkaa kuulonsuojauksen taso!

Aseet oli pultattu VAHVASTI pöytään kiinni. Hanne joutui hiukan varvistelemaan, jotta sai tuettua aseen hartiaansa vasten.

Lopulta pääsimme kokeilemaan itse tunneleita. Niitäkin on suurennettu reilusti, jotta myös Amerikkalaiset turistit mahtuvat kulkemaan niissä isojen mahojensa kanssa.

Välillä tunnelissa oli säkkipimeää, tuntui kuin olisi tunkenut päänsä edellä menevän hanuriin.

Tunneleissa oli todella kuuma. Välillä tuntui jopa hiukan ahdistavalta, kun lämpöä oli runsaasti, kävely oli kääpiökävelyä (Hanne joutui vain hiukan kumartumaan) ja valoa ei ollut joissain kohdissa nimeksikään. Aivan käsittämätöntä ajatella, että jotkut sisseistä asuivat maan alla yli 20 vuotta! Siinä osoitetaan todellista omistautuneisuutta oman ideologian ja maansa puolesta. Se olikin ainoa tekijä, jossa Vietcong oli USA:laista sotateknologiaa edellä.

Kierros päättyi 60-luvulla tehtyyn 20 minuuttiseen dokumenttiin, jossa esitettiin oikeita videopätkiä taisteluista. Eniten toistuneet sanat dokumentissa olivat ”he / she killed Americans”. Dokumentti oli itseasiassa oikein hyvä, koska siinä nähtiin paikallista näkökulmaa sotaan. Vielä pitää käydä Ho Chi Minh Cityssä sotamuseossa, jossa kuulemma ensimmäiset 15 minuuttia menee pienen järkytyksen vallassa.

Cu Chi tunnelit ovat kyllä aika ehdoton käyntikohde Ho Chi Minh Cityn lähimaastossa. Paikka on kuitenkin ainutlaatuinen maailman historiassa. Oli myös hienoa nähdä mihin ihminen kykenee suuren päättäväisyyden ja asenteen avulla: asumaan vaikka pimeydessä maan alla yli 20 vuotta. Suosittelemme kohdetta ehdottomasti kaikille, joita aihe kiinnostaa edes hitusen. Reissun hintaan ei ainakaan voi väittää homman kaatuneen (6 euroa). Kiitos vaan vinkistä T.L:lle!

Paluumatkalla saimmekin reissun ensimmäiset sadepisarat! Sitä tulikin oikein /&%¤:isti, mutta perille päästyämme sade oli jo lakannut ja Ho Chi Minh Cityn helteinen ilma ja tulikuumat tiet olivat haihduttaneet lähes kaiken sadeveden ennen kuin pääsimme pihalle bussista. Emme siis vieläkään ole saaneet yhtään vettä niskaamme.

Kerman kaihosi veteen bussin ikkunan takana.

Iltapäivällä kävimme syömässä Santa’s Cafessa. Nimi houkutteli suomalaista turistia siinä määrin, että mekin imauduimme jo kaukaa sisään. Palvelu oli äärimmäisen nopeaa, juomat (shaket) herkullisia, valikoima ERITTÄIN kattava ja annokset suuria, mutta ruoan maku ja lihan laatu olisi voinut olla parempaa. Paikka onkin kuulemma reppumatkaajien suosiossa juuri hintatason ja annoskoon suhteen vuoksi. Lähellekään kaikkea emme jaksaneet syödä, olimmehan menossa hetken päästä jo kuntoilemaankin.

Kerman lepuuttaa silmiään oluttuopissa - kirjaimellisesti!

Syönnin jälkeen kävimme tilaamassa Cathy’s Silk – nimisestä räätäliliikkeestä Hannelle mittatilaustyönä tehtävän pitkän villakangastakin. Tinkausyritys oli kova, mutta loppupeleissä saimme alun 100 dollarista vain 5 dollaria pois. Hinta on kaikissa liikkeissä melko samaa tasoa, monissa jopa tingattuna kalliimpikin. Ensiviikon lopulla mennään sitten katsomaan millaisen hepeneen Cathy on saanut väkerrettyä.

Klo 18.15 alkoi eilen katsastamallamme salilla stepaerobic-tunti, johon Hanne päätti osallistua. Suuntasimme siis Beyoucenteriin. Yhdenpäivän treenimaksu oli 10 dollaria, joten päätimmekin treenata sitten oikein kunnolla ns. koko rahan edestä. Kasper pumppasi salilla ja paikalliset poitsut olivat lähes taukoamatta puristelemassa Kasperin hauksia ja tuijottamassa monttu auki kun joku laittoi tankoon muutakin kuin lukot. Hanne jumppasi aerobicissa, jossa oli ohjaajan lisäksi peräti viisi muuta jumppaajaa. Tunnilla olijat olivat aika aloittelijoita ja siksipä ohjaajakin joutui yksinkertaistamaan suunnitelmaansa ja puolet ajasta menikin marssiessa. Paikallisilla ei tunnu olevan kovin kummoista kehonhallintaa, mutta hauskaa näytti silti olevan kaikilla.

Sali oli kokonaisuudessaan todella hieno. Oli myös kiva käydä vähän tekemässä jotain fyysistä tähän väliin ennen toista löhölomavaihetta. Ehkä kertamaksu oli hiukan hintava muuhun hintatasoon nähden, mutta hikeä lensi kyllä enemmänkin kuin koko rahan edestä.

Beyoucenterin preameahko sisäänkäynti.

Paluumatkalla kävimme ostamassa pikkukaupasta vettä ja herkkuja illaksi. Jos kaupasta osti kerralla tuotteita yli 30 000 dongilla (eli noin yhdellä eurolla), pääsi pyöräyttämään onnenpyörä-tyyppistä rullaa, josta palkintona saimme 6g prawn crackers pussin. Myyjä oli ehkä hiukan kummissaan, kun annoimme Kermanin kiivetä pöydälle onnettareksi…

Kerman Saija Palinina.

Huomenna lähdemmekin jo pois Saigonista, kohteena Phan Thiet tai tarkemmin Mui Ne. Tarkoituksena on tosiaan löhölomailla 4½ päivää, minkä jälkeen palaamme vielä takaisin suurkaupungin hulinaan pariksi päiväksi. Luulen, että erityisen suurella innolla paluuta odotetaan Cathyn aikaansaannoksien vuoksi.